Korvauksia huostaanoton ja perusteettomien pakkotoimien uhreille

Sveitsissä on vuoteen 1981 sijoitettu lapsia maatiloille ilmaistyövoimaksi ja sterilisoitu au-äitejä. Lapsia otettiin huostaan perheen köyhyyden, yksinhuoltajuuden, vanhempien elämäntavan tai vain opettajan lausunnon perusteella. Huono kohtelu ja hyväksikäyttö sijoituksessa luostareissa ja maatiloilla on ollut Sveitsissä yleisesti tiedossa mutta tabu.

Vuosittain maatiloille sijoitettiin keskimäärin 10 000 lasta. Lasten kertomukset pahoinpitelyistä, raiskauksista ja kuolemantapauksista sijoituspaikoissa jätettiin huomiotta. "Sveitsin suunnaton köyhyys pakotti tuollaiseen sijoituspolitiikkaan", sanoi Sveitsin oikeusministeri Simonetta Sommaruga (2.3.2014 televisiohaastattelu). Kaikkineen pakkotoimien uhreja arvioidaan olleen n. 300 000, joista elossa on yhä kolmasosa. Pääosa uhreista on nykyään eläkeiässä ja tarvitsee terapiaa tai muuta apua.

Yksinhuoltajien tuli alistua sterilisaatioon erityisesti kun lapsen isä oli ulkomaalainen, ja ulkomainen isä riitti perusteluksi pakkoabortille ja vastasyntyneen ottamiseksi adoptioon naimattomalta naiselta. Mielenterveyspotilaiden lapsia sterilisoitiin "kansan puhdistamiseksi" myös osin heiltä itseltään salaa yleisenä käytäntönä. ”Epätavanomaiset elintavat”, ”kevytkenkäinen” tai ”työtä välttelevä” diagnoosilla saattoi joutua vuosiksi vankilaan ilman oikeudenkäyntiä ja virallista tuomiota.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin sai vuonna 1981 painostettua Sveitsin luopumaan pakkosterilisaatioista ja -adoptioista sekä laittomista vangitsemisista. Sveitsin lakia muokattiin niin että tuomioista voi valittaa. Vasta viime vuosina holhouspakkotoimien uhrit ovat tulleet järkyttävine kokemuksinensa julkisuuteen. Vuonna 2011 valmistunut, maatilojen lapsityöläisten oloja kuvaava Der Verdingbub-elokuva, joka herätti kansainvälistä huomiota, rohkaisi uhreja julkisuuteen. Niin Sveitsin oikeusministeri pyysi liittohallituksen nimissä anteeksi ensin pakkosterilisointeja ja vuosi myöhemmin 2013 lasten sijoittamista pakkotyöhön.

Vaikka Sveitsin korkein oikeus on tämän vuosikymmenen alussa päättänyt yhden pakkosijoitetun korvausvaateesta, että tuo ihmiskaappaus- ja väkivaltarikos on vanhentunut, liittohallituksen oikeusministerin mukaan nykyisin nähdään että nuo laittomat pakkotoimet ihmisoikeusrikoksina eivätkä vanhene. Niin liittohallitus päätti v. 2013, että ennen vuotta 1981 pakkotyöhön sijoitetuille lapsille ja mielivaltaisesti sterilisoiduille ja vangitulle tulee maksaa korvauksia. Uhrien perustama yhdistys sai läpi, että uhrit pääsevät lukemaan itseään koskevat vuosikymmenten takaiset lausunnot. Pakkotoimien uhreista useat pyrkivät löytämään todelliset vanhempansa, ja äidit lapsensa.

Oikeusministeriön kokoama työryhmä koostui osavaltioiden sekä eri organisaatioiden edustajista, mutta maanviljelijöiden keskusjärjestö ilmoitti heti, ettei tule maksamaan uhreille korvauksia koska ei ollut luomassa tuota sijoittamispolitiikkaa. Lääketeollisuudenkin rooli on auki, sillä arvostettu Beobachter-lehti kertoi ainakin 23 henkilön menehtyneen ihmiskokeissa jo yksin Imipramiini-lääkeaineen kehittelyssä vuosina 1953 - 1956. Lääkkeestä tuli sitten sveitsiläistehtaan myyntimenestys. Myös psyykelääkkeitä testattiin poikakodeissa sekä klinikoilla lapsilla sekä raskaana olevilla naisilla. Kuolemat jätettiin tutkimatta. Oikeusminiserin mukaan tuohonkin tabuun on puututtava, mutta asia ei ole edennyt eikä ministeri ole ottanut sittemmin kantaa, kutsuuko lääketeollisuudenkin korvausten maksajaksi. Kuitenkin korvaussummien maksu on päässyt alkuun, vaikka oletettiin liittohallituksella vierähtävän vuosia tämänkin lain laatimiseen.

Haastattelu Simonetta Sommaruga 2.3.2014 http://www.srf.ch/sendungen/sternstunde-philosophie